On tullut aika kiittää kaikkia lukijoita tähänastisesta. Siis vilpittömästi. Nyt blogi nostetaan toistaiseksi varaston hyllylle pölyttymään useammastakin syystä, joista yksi on saamani ehdotus laitella näitä tarinoita paperille. Katsotaan mitä siitä tulee...vai tuleeko mitään.
Lopuksi kiteytettynä millaista poliisin työ sitten oikeasti on; vihreänä ja innokkaana konstuna istuskelin maijan etupenkillä yövuoron viimeisiä tunteina ja katselin nousevaa aamuaurinkoa. Jotenkin näky vei mennessään ja totesin viereisellä penkillä nuokkuvalle oppi-isälleni: "Tää on loppujen lopuksi aika kivaa duunia". Kaveri kääntyi minuun päin tympääntynyt ilme kasvoillaan ja totesi yli 30 vuoden poliisikokemuksella ykskantaan: "Joo, hauskaa on kuin raastinraudalla runkkaaminen".
Niin että se siitä.
torstai 26. huhtikuuta 2007
lauantai 17. helmikuuta 2007
Juhannusaatto
Nojailin Golfin konepeltiin ja seurasin katseella kun pari hyvännäköistä kissaa käveli laitoksen parkkipaikan halki. Nostin jalan puskurille ja koetin olla mahdollisimman paljon rikospoliisin näköinen. Niitä nauratti. "Kävelevät varmaan kulman taakse kauppaan hakemaan juhannusjuomia ja juttelevat keskenään että vittu mikä urpo, juhannusaattona duunissa", ajattelin. Ja tottahan se oli, vähänkään fiksummat ihmiset olivat tähän aikaan jo saunaa lämmittämässä. Hakala harppoi rappuja alas ja näytti tosi huonolta. Sen silmät oli punaiset ja vetiset oksentamisen jäljiltä. "Kävit sitten puhumassa norjaa", totesin sille kun se tunki tärisevällä kädellä sisupastilleja suuhunsa. "Joo, vitun huono olo", se vahvisti ja heitti omat liivinsä takapenkille. Hakala opiskeli arkkitehdiksi ja oli nyt vaan kesäduunissa. Kyllä se ihan koulut käynyt poliisi oli mutta onneksi oli tullut järkiinsä ja lähtenyt jatkamaan yliopistoon lyhyen virassaolon jälkeen. Se oli helvetin hyvä tyyppi, mutta ei tiennyt RP:n hommista enempää kuin sika satelliitista. Ja minä en senkään vertaa, tämä oli ensimmäinen vuoroni rikospoliisin kierrolla. Ja meidän pitäis muka lähteä tekemään kotiinsa kuolleen 79-vuotiaan miehen kuolemansyytutkintaa. Varsinaiset ammattilaiset. Hakala oli ollut edellisiltana kaverinsa polttareissa ja tietysti oli mennyt pitkäksi. "Onko meillä salkku?", kysyin siltä kun se ähräsi turvavyönsä kanssa. "On, mä katsoin auton ennen kuin lähdettiin tallista", se kähisi ja veivasi ikkunan auki. Tarkastelin vielä hetken sen krapulaista habitusta ja sanoin "Jos matkan aikana oksettaa, yrjöät vittu paitas sisään, taukoja ei sitten pidetä". Hyppäytin Golfin ajoradalle niin että Hakala kopsautti päänsä sivupilariin. Rikospoliisi on tulossa, älkää koskeko mihinkään. Just joo.
Pysäköin auton DDR-mallisen elementtikerrostalon pihalle. Se oli kaupungin luukkuja ja pihalla vetelehtivät penskat tunnistivat siviili-Golfinkin heti. "Lanssi meni jo, te ootte myöhässä" yksi pipopää kailotti pyöränsä selästä. "Jaa, miten sen nyt ottaa" mutisin itsekseni ja lähdin salkun kanssa kiipeämään toiseen kerrokseen. Huoneiston ovi oli raollaan ja tunsin jo tasanteella kropan imelän hajun. Eteisessä seisoi keski-ikäinen pariskunta, molemmat pönäköitä ja naamat yhtä punaiset kuin Hakalalla. Naisella oli nenällään kasvoihin sopimattomat, liian isot silmälasit mallia Euroviisut -76. "Rikospoliisista", tervehdin ja kohotin kaulasta riippuvaa virkamerkkiä. "Te ilmoititte?", jatkoin ja ohjasin pariskunnan käytävään Hakalan luo. Kaivelin siniset kumihanskat salkusta ja kuulin miehen selostavan käytävässä: "Joka viikko ollaan käyty...ei ole vastannut puhelimeen...sisko kai Ruotsissa...yksin se asui...tultiin sitten avaimella kun ei vastannut....". Haju oli sisällä asunnossa vieläkin etovampi ja pyörittelin tiikeribalsamipurkkia kädessäni. En mielellään käyttänyt sitä. "Kai se on yks vitun hailee haiseeko koko illan nenässä kroppa vai tiikeribalsami" ajattelin ja pudotin purkin takaisin avonaiseen alumiinisalkkuun. Kurkistin käytävään: "Suljen nyt oven, oliko teillä jotain täällä asunnon puolella?". Mies nosteli levottomasti farkkujaan joiden päällä hyllyi t-paidan puoliksi verhoama kaljamaha. Kaulassa sillä roikkui leijonariipus. "Niin, että sitä vaan, yksin vaan tuollaiset veteraanit ja muut, ei kukaan huolehdi...mutta somalit ja saatana neekerit ne vaan rahastaa...kaikki valmiiksi ostetaan...". Kuuntelin mökellystä vaivaantuneena ja vilkaisin Hakalaa. Sen otsalla helmeili sormenpään kokoisia hikipisaroita ja pelkäsin sen heittävän laatan äijän kengille. Siitäpä riittäisikin pubissa kavereille kertomista, ensin löydettiin ruumis ja sitten poliisi oksensi lenkkareille. "Niin, niin, niinhän se tahtoo olla", mumisin ja vedin oven kiinni.
Napsuttelin kameralla rullallisen kuvia asunnosta eteisestä lähtien ja asetin lämpömittarin pöydälle. Yksiö oli karusti sisustettu, pöytä, pari tuolia, tv, sänky ja tupakan tummentamat verhot. Pöydällä avattu piimäpurkki ja ylitsepursuava tuhkakuppi. Kroppa oli kyljellään sängyn edessä. Se oli ilmeisesti saanut kohtauksen istuessaan vuoteen reunalla, kaatunut eteenpäin lattialle ja maannut siinä nyt kuolleena muutaman päivän. Toinen poski oli painunut kasaan ja tekohampaat törröttivät ylähuulesta ulkona. Otin lisää kuvia ja vein kameran laukkuun. Avasin ikkunan ja katsoin kun Hakala istui pihakeinussa polttamassa röökiä. "Tämä jää siis mulle", ajattelin ja istuin lattialle kropan viereen. Huokaisin, levitin lomakkeen auki: "kuolonkankeus murrettavissa..." ja aloin vääntelemään vanhan miehen ohuita sormia. Ikkunasta kantautui lähikuppilan epävireinen karaokejollotus. Oli keskikesän juhla.
Pysäköin auton DDR-mallisen elementtikerrostalon pihalle. Se oli kaupungin luukkuja ja pihalla vetelehtivät penskat tunnistivat siviili-Golfinkin heti. "Lanssi meni jo, te ootte myöhässä" yksi pipopää kailotti pyöränsä selästä. "Jaa, miten sen nyt ottaa" mutisin itsekseni ja lähdin salkun kanssa kiipeämään toiseen kerrokseen. Huoneiston ovi oli raollaan ja tunsin jo tasanteella kropan imelän hajun. Eteisessä seisoi keski-ikäinen pariskunta, molemmat pönäköitä ja naamat yhtä punaiset kuin Hakalalla. Naisella oli nenällään kasvoihin sopimattomat, liian isot silmälasit mallia Euroviisut -76. "Rikospoliisista", tervehdin ja kohotin kaulasta riippuvaa virkamerkkiä. "Te ilmoititte?", jatkoin ja ohjasin pariskunnan käytävään Hakalan luo. Kaivelin siniset kumihanskat salkusta ja kuulin miehen selostavan käytävässä: "Joka viikko ollaan käyty...ei ole vastannut puhelimeen...sisko kai Ruotsissa...yksin se asui...tultiin sitten avaimella kun ei vastannut....". Haju oli sisällä asunnossa vieläkin etovampi ja pyörittelin tiikeribalsamipurkkia kädessäni. En mielellään käyttänyt sitä. "Kai se on yks vitun hailee haiseeko koko illan nenässä kroppa vai tiikeribalsami" ajattelin ja pudotin purkin takaisin avonaiseen alumiinisalkkuun. Kurkistin käytävään: "Suljen nyt oven, oliko teillä jotain täällä asunnon puolella?". Mies nosteli levottomasti farkkujaan joiden päällä hyllyi t-paidan puoliksi verhoama kaljamaha. Kaulassa sillä roikkui leijonariipus. "Niin, että sitä vaan, yksin vaan tuollaiset veteraanit ja muut, ei kukaan huolehdi...mutta somalit ja saatana neekerit ne vaan rahastaa...kaikki valmiiksi ostetaan...". Kuuntelin mökellystä vaivaantuneena ja vilkaisin Hakalaa. Sen otsalla helmeili sormenpään kokoisia hikipisaroita ja pelkäsin sen heittävän laatan äijän kengille. Siitäpä riittäisikin pubissa kavereille kertomista, ensin löydettiin ruumis ja sitten poliisi oksensi lenkkareille. "Niin, niin, niinhän se tahtoo olla", mumisin ja vedin oven kiinni.
Napsuttelin kameralla rullallisen kuvia asunnosta eteisestä lähtien ja asetin lämpömittarin pöydälle. Yksiö oli karusti sisustettu, pöytä, pari tuolia, tv, sänky ja tupakan tummentamat verhot. Pöydällä avattu piimäpurkki ja ylitsepursuava tuhkakuppi. Kroppa oli kyljellään sängyn edessä. Se oli ilmeisesti saanut kohtauksen istuessaan vuoteen reunalla, kaatunut eteenpäin lattialle ja maannut siinä nyt kuolleena muutaman päivän. Toinen poski oli painunut kasaan ja tekohampaat törröttivät ylähuulesta ulkona. Otin lisää kuvia ja vein kameran laukkuun. Avasin ikkunan ja katsoin kun Hakala istui pihakeinussa polttamassa röökiä. "Tämä jää siis mulle", ajattelin ja istuin lattialle kropan viereen. Huokaisin, levitin lomakkeen auki: "kuolonkankeus murrettavissa..." ja aloin vääntelemään vanhan miehen ohuita sormia. Ikkunasta kantautui lähikuppilan epävireinen karaokejollotus. Oli keskikesän juhla.
perjantai 19. tammikuuta 2007
Mirka
Nainen oli nähnyt parhaat vuotensa eikä paksu meikki peittänyt ajon jälkiä juuri yhtään. Sen kasvoissa paisuvaa sinelmää ei olisi kyllä peittänyt edes Ferrexillä sutimalla, poskipää muurasi hyvää kyytiä silmää umpeen. Ripsiväri valui kyynelten mukana poskille sen nyyhkiessä Laitalalle asiaansa. Katselin syrjäsilmällä omakotitalon ikkunoita ja vatsanpohjassa oli ikävä tunne. Tunne oli samanlainen kuin ennen ottelua tai vyökoetta ja se helpottaisi vasta kun toiminta alkaisi. Siirtelin painoa jalalta toiselle ja teki mieli sanoa ämmälle että antais olla jo. Me hoidetaan. Mutta Laitala se vaan kuunteli. Ikävä tunne johtui myös Laitalasta, en luottanut siihen. Se oli iso jätkä, joku saatanan keihäänheittäjä, mutta tilanteissa jotenkin flegu ja hidas. Aina väärässä paikassa. Semmonen vitun taivastelija.
Eteisen ikkunassa heilahti verho. Sisällä oli ämmän perusalkoholisoitunut ex-mies Veke. Sillä oli ollut lapset tapaamisessa päivän ja kun akkansa oli tullut niitä hakemaan niin se oli kännissä vetänyt nyrkillä ämmää tauluun ja repinyt toisen lapsista kanssaan takaisin sisään. Akka oli päässyt 4-vuotiaan kanssa pakoon mutta tyttö jäi sinne. Kuusivuotias Mirka. Veke oli kännissä arvaamaton kusipää, olin käynyt talossa kerran kotikeikalla kun se vielä asioi akkansa kanssa samalla jääkaapilla. Painia sen kanssa piti silloinkin, yritti lyödä Ketolaa paistinpannulla. Nuorempana se oli jonkin verran nyrkkeillyt ja aina kännissä luuli olevansa joku Mike Tyson inkarnaatio. Vitun pelle.
Saimme avaimet, kapusimme kuistin rappuset joilla oli tamppaantuneena juuri satanutta lunta ja siellä täällä veripisaroita. Ikkunasta näin Veken seisovan kapeassa eteisessä tyttö vierellään. Menimme sisään ilman sen kummempia seremonioita, johan se oli ikkunasta meitä kytännyt. "No niin Mirka, tulehan tänne niin lähdet äidin kanssa" sanoin tytölle joka katseli minua varovasti vaaleiden hiustensa alta. Tyttö ehti hädin tuskin liikahtaa kun Veke tarttui kourallaan sen hiuksista ja repäisi ylöspäin: "Sinä et saatana mee mihinkään! Kytät ja se huora lähtevät nyt vittuun täältä!". Tytön silmistä pusertui vesi ja se yritti nousta vaistomaisesti varpailleen ettei kipu olisi niin kova. Tyrskivä itku pyrki sen kurkusta ulos. Katsoin tyttöä ja muistin saman epäuskon ja pelon jota lapsena tunsin kun herkästi suuttuva isäni riepotti minua hiuksista tehtyäni jotain pahaa. Purin hampaitani yhteen niin että leukaperiin sattui.
"Päästä tyttö irti" sain kähistyä ja otin askeleen heitä kohti. Nyrkkisankari heräsi heti henkiin ja Veke irrotti otteensa tytöstä mallaillen käsillään otteluasentoa silmissään harittava humalaisen hullu katse. Potkaisin etupotkun sen vatsaan. Etujalan mae-geriksi kohtalainen, sen verran sain siihen voimaa että kusipää heilahti pari metriä taaksepäin kompuroimaan tukea olohuoneen ovipuista. Tarrasin tytön toppatakista kiinni ja tuuppasin hänet selkäni taakse toivoen että Laitalan unelo olisi kerrankin hereillä ja ottaisi vastaan. Veke oli densoksi yllättävän nopeasti pystyssä ja ensimmäinen lyönti tuli heti. Rystyset survoivat korvalehteäni kun nyrkki sujahti hieman pääni ohi. Menin kohti, sain otteen sen käsivarresta, toisen käden kaulan ympäri, potkaisin jalan suoraksi ja heitin. Lähes ipponin arvoinen tai-otoshi. Mätkähdimme eteisen lattialle Laitalan äimistellessä taustalla. Älysi sentään pysyä pois tieltä.
Maassa Veke yritti vielä kampeutua otteesta mutta pidin kuristusotteen kiinni. Sen suusta valui haalarini hihalle kupliva sylkivaahto, sätkiminen ja potkiminen väheni yhtäaikaa hapen kanssa. "Kädet selän taakse" käskin ja löysäsin otetta. Veke haukkoi ilmaa ja yökkäili. Nostin katsettani hiukan ja huomasin Mirkan seisovan yhä ulko-ovella meitä tuijottaen. "Menehän nyt äitis luo" Laitala sanoi sille ja kaiveli raudat kotelosta. Nostimme yskivän paskiaisen jaloilleen. "Saat saatana turpaan vielä" se yritti jotain epätoivoista mutta paras terä oli pois. "Älä jaksa jauhaa, johan tuota yritit" Laitala totesi sille verkkaiseen tyyliinsä ja työnsi sen Transporterin sikaosastoon. Istuin autoon ja väsytti. Pyyhkijät tekivät aukkoa lasiin josta katsoin jalkakäytävällä lumisateessa seisovaa äitiä lapsineen. Pieni vaaleahiuksinen tyttö, käsi tiukasti äitinsä kädessä, tuijotti minua suoraan silmiin. Katse oli syyttävä. Käänsin pääni pois.
Eteisen ikkunassa heilahti verho. Sisällä oli ämmän perusalkoholisoitunut ex-mies Veke. Sillä oli ollut lapset tapaamisessa päivän ja kun akkansa oli tullut niitä hakemaan niin se oli kännissä vetänyt nyrkillä ämmää tauluun ja repinyt toisen lapsista kanssaan takaisin sisään. Akka oli päässyt 4-vuotiaan kanssa pakoon mutta tyttö jäi sinne. Kuusivuotias Mirka. Veke oli kännissä arvaamaton kusipää, olin käynyt talossa kerran kotikeikalla kun se vielä asioi akkansa kanssa samalla jääkaapilla. Painia sen kanssa piti silloinkin, yritti lyödä Ketolaa paistinpannulla. Nuorempana se oli jonkin verran nyrkkeillyt ja aina kännissä luuli olevansa joku Mike Tyson inkarnaatio. Vitun pelle.
Saimme avaimet, kapusimme kuistin rappuset joilla oli tamppaantuneena juuri satanutta lunta ja siellä täällä veripisaroita. Ikkunasta näin Veken seisovan kapeassa eteisessä tyttö vierellään. Menimme sisään ilman sen kummempia seremonioita, johan se oli ikkunasta meitä kytännyt. "No niin Mirka, tulehan tänne niin lähdet äidin kanssa" sanoin tytölle joka katseli minua varovasti vaaleiden hiustensa alta. Tyttö ehti hädin tuskin liikahtaa kun Veke tarttui kourallaan sen hiuksista ja repäisi ylöspäin: "Sinä et saatana mee mihinkään! Kytät ja se huora lähtevät nyt vittuun täältä!". Tytön silmistä pusertui vesi ja se yritti nousta vaistomaisesti varpailleen ettei kipu olisi niin kova. Tyrskivä itku pyrki sen kurkusta ulos. Katsoin tyttöä ja muistin saman epäuskon ja pelon jota lapsena tunsin kun herkästi suuttuva isäni riepotti minua hiuksista tehtyäni jotain pahaa. Purin hampaitani yhteen niin että leukaperiin sattui.
"Päästä tyttö irti" sain kähistyä ja otin askeleen heitä kohti. Nyrkkisankari heräsi heti henkiin ja Veke irrotti otteensa tytöstä mallaillen käsillään otteluasentoa silmissään harittava humalaisen hullu katse. Potkaisin etupotkun sen vatsaan. Etujalan mae-geriksi kohtalainen, sen verran sain siihen voimaa että kusipää heilahti pari metriä taaksepäin kompuroimaan tukea olohuoneen ovipuista. Tarrasin tytön toppatakista kiinni ja tuuppasin hänet selkäni taakse toivoen että Laitalan unelo olisi kerrankin hereillä ja ottaisi vastaan. Veke oli densoksi yllättävän nopeasti pystyssä ja ensimmäinen lyönti tuli heti. Rystyset survoivat korvalehteäni kun nyrkki sujahti hieman pääni ohi. Menin kohti, sain otteen sen käsivarresta, toisen käden kaulan ympäri, potkaisin jalan suoraksi ja heitin. Lähes ipponin arvoinen tai-otoshi. Mätkähdimme eteisen lattialle Laitalan äimistellessä taustalla. Älysi sentään pysyä pois tieltä.
Maassa Veke yritti vielä kampeutua otteesta mutta pidin kuristusotteen kiinni. Sen suusta valui haalarini hihalle kupliva sylkivaahto, sätkiminen ja potkiminen väheni yhtäaikaa hapen kanssa. "Kädet selän taakse" käskin ja löysäsin otetta. Veke haukkoi ilmaa ja yökkäili. Nostin katsettani hiukan ja huomasin Mirkan seisovan yhä ulko-ovella meitä tuijottaen. "Menehän nyt äitis luo" Laitala sanoi sille ja kaiveli raudat kotelosta. Nostimme yskivän paskiaisen jaloilleen. "Saat saatana turpaan vielä" se yritti jotain epätoivoista mutta paras terä oli pois. "Älä jaksa jauhaa, johan tuota yritit" Laitala totesi sille verkkaiseen tyyliinsä ja työnsi sen Transporterin sikaosastoon. Istuin autoon ja väsytti. Pyyhkijät tekivät aukkoa lasiin josta katsoin jalkakäytävällä lumisateessa seisovaa äitiä lapsineen. Pieni vaaleahiuksinen tyttö, käsi tiukasti äitinsä kädessä, tuijotti minua suoraan silmiin. Katse oli syyttävä. Käänsin pääni pois.
sunnuntai 7. tammikuuta 2007
Työtä
Lähiaikoina onkin sitten tavallista enemmän työtä tiedossa joten uudet kirjoitukset saavat odottaa nyt vuoroaan jonkin aikaa.
Alkaneen vuoden ohjeeksi virkamiehille, ja miksei muillekin, ote Järjestyspoliisin harjoitus- ja palveluskäsikirjasta vuodelta 1930: "Yleisön kanssa keskusteluissa ollessaan on poliisimiehen, vaikkei häneltä itseltään huumorintajua puuttuisikaan, muistettava, ettei se yleisö, jonka kanssa hän joutuu tekemisiin, suinkaan aina ole samoilla avuilla siunattu."
Alkaneen vuoden ohjeeksi virkamiehille, ja miksei muillekin, ote Järjestyspoliisin harjoitus- ja palveluskäsikirjasta vuodelta 1930: "Yleisön kanssa keskusteluissa ollessaan on poliisimiehen, vaikkei häneltä itseltään huumorintajua puuttuisikaan, muistettava, ettei se yleisö, jonka kanssa hän joutuu tekemisiin, suinkaan aina ole samoilla avuilla siunattu."
perjantai 5. tammikuuta 2007
Maan korvessa
Kahvikuppi oli jo viides sinä yönä. Nukkuminen ei tietenkään ollut onnistunut ennen yövuoroa ja nyt väsytti niin helvetisti, kuoleman tunti neljästä viiteen on yövuoron vittumaisin pala. Istuttiin Yli-Ketolan kanssa miehistöhuoneessa kahdestaan. Se katseli tylsistyneenä telkkaria missä vetyperoksidiblondi piti omaa kivaa kolmosen chatissa. "Paljonkohan tuollekin ämmälle maksetaan siitä että se kikattaa yökaudet tyhjässä studiossa" ajattelin. Loppujen lopuksi en kuitenkaan ollut varma kumman duuni on typerämpää, meidän vai sen. Sitäpaitsi sille luultavasti maksetaan parempaa liksaa. Haistakoon vitun. Virvekin pysyi itsepintaisesti vaiti. Yli-Ketola haukotteli ja ryysti kahvia omasta mukistaan. Sen kyljessä luki "isäntä".
Pidin Yli-Ketolan kanssa ajamisesta vaikka sillä oli enää vain vähän eläkkeeseen. Kun aloittelin harjoittelijana niin ajoin sen kanssa paljon vaikka ei se virallisesti mikään perehdyttäjä ollutkaan. Se oli helvetin skrode ja vanttera äijä, pituuttakin yli 190 senttiä. Entinen painija. Sen kanssa kun tallusteli kämppään niin harvoin tarvitsi vääntää, jätkät katsoi vaan kerran tuota harmaapäistä kyklooppia ja sitten edettiin yleensä keskustelulinjalla. Mutta aina joskus joku koetti onneaan ja sitä oli paha katsoa, kovaotteinen se oli ja raaka, oikea "old school"-poliisi. Eikä se hymyillyt koskaan. Vanhemman oikeudella se sai yleensä aina partioon maijan, sen kanssa ajaessa ei tarvinnut haistella kusisia ja paskasia juoppoja Mondeon takapenkillä. Yleensä se ei puhunut mitään itsestään eikä kysellyt muiltakaan niiden asioista. Niinpä en odottanut sen mitään puhuvan tauollakaan, olevan vaan.
Lähes säikähdin kun Yli-Ketola kääntyi minua päin: " Tiedätkö, aika on ajanut meikäläisestä ohi. Ne opit ja tyyli minkä minä oon tähän hommaan saanut, ne ei toimi enää." Kuuntelin tätä avautumista ihmetellen kun se jatkoi: "Minä kerron nyt poika sulle miten minut tähän hommaan opetettiin." Se sanoi aina "poika", ei kuitenkaan mitenkään vähättelevästi vaan enemmänkin toteavasti. Ja sitäpaitsi tottahan se iän puolesta olikin. Sitten se jatkoi: "Seitkytluvun alussa pääsin melko pian ajamaan maijaa ja mulla oli partiokaverina yks Tikkala. Se oli sodankäynyt mies, sellanen vanhan kansan poliisi. Kun tulin ensimmäiseen yövuoroon niin se sano että nyt meillä ei ole kuin yks homma: me kaivetaan esille Hammarströmin Kalle. Kalle oli paikallinen pitkän linjan ammattirosvo, semmonen peruskyrpä poliisia kohtaan. Tikkala oli narauttanut sen jostain ja se oli kopista päästyään ensimmäiseksi soittanut Tikkalan kotiin ja uhkaillut sen vaimoa ja lapsia. No sitte hypättiin maijaan. Se oli niitä sen aikaisia melkein mustia Transitteja, takana pitkät penkit jossa istuttiin turvat vastakkain. Ja niinhän siinä kävi että vajaan tunnin ajelun jälkeen Hammarström käveli meitä vastaan. Se oli just tullut ulos yhdestä räkälästä, Tikkala varmaan tiesi että se on sen vakimesta."
Yli-Ketola hämmenteli kahviaan ja jatkoi: "Tikkala repi sen takaosastoon, hyppäsi itse perässä ja käski minua ajamaan Heiniharjun soranottopaikalle kaupungin ulkopuolelle. Oltiin jo ajeltu jonkin matkaa kun Tikkala veti taskustaan seitenkuusvitosen pistoolin mistä oli numerot viilattu pois. Sillä oli se aina mukana." Tiesin, että myös Yli-Ketola kantoi numerotonta MAB-pistoolia aina mukanaan, satuin näkemään kerran kaapeilla kun se sujautti aseen haalarinsa taskuun. Sieltä siis tapa oli tarttunut. Tarina jatkui: "Katselin peilistä kun Tikkala alkoi lipastamaan pistoolia siinä Hammarströmin edessä ja katseli sitä kummallisesti hymyillen. Sellasta hullun hymyä. Minua rupes kylmäämään että tää ei pääty hyvin. Alettiin lähestyä soranottopaikkaa ja Tikkala löi lippaan kiinni, veti patruunan pesään ja katseli Hammarströmiä naamalla sama idiootin virne. Hammarström hikosi kuin sika mutta ei puhunut mitään. Sitten moottorin äänen yli kuulin juuri ja juuri kun Tikkala lauloi hiljaa maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hän't ihana enkeli kotihin vie, niin pitkä on matka ei kotia näy... Tultiin perille. Tikkala heitti Hammarströmin ulos autosta, potkaisi takaa polvitaipeista sen polvilleen ja työnsi pistoolin kiinni sen niskaan. Kului minuutti, sitten Tikkala äkkiä ampui Hammarströmin pään ohi maahan. Nenään otti selvä paskan haju, Hammarströmiltä oli suoli tyhjentynyt. Tikkala laittoi pistoolin taskuunsa ja sanoi Hammarströmille että pidä ruuna huoli ettet enää soittele." Yli-Ketola venytteli itseään tuolissaan ja ensimmäistä kertaa näin sen kasvoilla hymyntapaisen: "Eikä se kuulemma enää soitellut".
Pidin Yli-Ketolan kanssa ajamisesta vaikka sillä oli enää vain vähän eläkkeeseen. Kun aloittelin harjoittelijana niin ajoin sen kanssa paljon vaikka ei se virallisesti mikään perehdyttäjä ollutkaan. Se oli helvetin skrode ja vanttera äijä, pituuttakin yli 190 senttiä. Entinen painija. Sen kanssa kun tallusteli kämppään niin harvoin tarvitsi vääntää, jätkät katsoi vaan kerran tuota harmaapäistä kyklooppia ja sitten edettiin yleensä keskustelulinjalla. Mutta aina joskus joku koetti onneaan ja sitä oli paha katsoa, kovaotteinen se oli ja raaka, oikea "old school"-poliisi. Eikä se hymyillyt koskaan. Vanhemman oikeudella se sai yleensä aina partioon maijan, sen kanssa ajaessa ei tarvinnut haistella kusisia ja paskasia juoppoja Mondeon takapenkillä. Yleensä se ei puhunut mitään itsestään eikä kysellyt muiltakaan niiden asioista. Niinpä en odottanut sen mitään puhuvan tauollakaan, olevan vaan.
Lähes säikähdin kun Yli-Ketola kääntyi minua päin: " Tiedätkö, aika on ajanut meikäläisestä ohi. Ne opit ja tyyli minkä minä oon tähän hommaan saanut, ne ei toimi enää." Kuuntelin tätä avautumista ihmetellen kun se jatkoi: "Minä kerron nyt poika sulle miten minut tähän hommaan opetettiin." Se sanoi aina "poika", ei kuitenkaan mitenkään vähättelevästi vaan enemmänkin toteavasti. Ja sitäpaitsi tottahan se iän puolesta olikin. Sitten se jatkoi: "Seitkytluvun alussa pääsin melko pian ajamaan maijaa ja mulla oli partiokaverina yks Tikkala. Se oli sodankäynyt mies, sellanen vanhan kansan poliisi. Kun tulin ensimmäiseen yövuoroon niin se sano että nyt meillä ei ole kuin yks homma: me kaivetaan esille Hammarströmin Kalle. Kalle oli paikallinen pitkän linjan ammattirosvo, semmonen peruskyrpä poliisia kohtaan. Tikkala oli narauttanut sen jostain ja se oli kopista päästyään ensimmäiseksi soittanut Tikkalan kotiin ja uhkaillut sen vaimoa ja lapsia. No sitte hypättiin maijaan. Se oli niitä sen aikaisia melkein mustia Transitteja, takana pitkät penkit jossa istuttiin turvat vastakkain. Ja niinhän siinä kävi että vajaan tunnin ajelun jälkeen Hammarström käveli meitä vastaan. Se oli just tullut ulos yhdestä räkälästä, Tikkala varmaan tiesi että se on sen vakimesta."
Yli-Ketola hämmenteli kahviaan ja jatkoi: "Tikkala repi sen takaosastoon, hyppäsi itse perässä ja käski minua ajamaan Heiniharjun soranottopaikalle kaupungin ulkopuolelle. Oltiin jo ajeltu jonkin matkaa kun Tikkala veti taskustaan seitenkuusvitosen pistoolin mistä oli numerot viilattu pois. Sillä oli se aina mukana." Tiesin, että myös Yli-Ketola kantoi numerotonta MAB-pistoolia aina mukanaan, satuin näkemään kerran kaapeilla kun se sujautti aseen haalarinsa taskuun. Sieltä siis tapa oli tarttunut. Tarina jatkui: "Katselin peilistä kun Tikkala alkoi lipastamaan pistoolia siinä Hammarströmin edessä ja katseli sitä kummallisesti hymyillen. Sellasta hullun hymyä. Minua rupes kylmäämään että tää ei pääty hyvin. Alettiin lähestyä soranottopaikkaa ja Tikkala löi lippaan kiinni, veti patruunan pesään ja katseli Hammarströmiä naamalla sama idiootin virne. Hammarström hikosi kuin sika mutta ei puhunut mitään. Sitten moottorin äänen yli kuulin juuri ja juuri kun Tikkala lauloi hiljaa maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hän't ihana enkeli kotihin vie, niin pitkä on matka ei kotia näy... Tultiin perille. Tikkala heitti Hammarströmin ulos autosta, potkaisi takaa polvitaipeista sen polvilleen ja työnsi pistoolin kiinni sen niskaan. Kului minuutti, sitten Tikkala äkkiä ampui Hammarströmin pään ohi maahan. Nenään otti selvä paskan haju, Hammarströmiltä oli suoli tyhjentynyt. Tikkala laittoi pistoolin taskuunsa ja sanoi Hammarströmille että pidä ruuna huoli ettet enää soittele." Yli-Ketola venytteli itseään tuolissaan ja ensimmäistä kertaa näin sen kasvoilla hymyntapaisen: "Eikä se kuulemma enää soitellut".
torstai 4. tammikuuta 2007
Lukijat
Olen yllättynyt että lukijoita on ollut jo nyt näin paljon. No, lukekaa tai olkaa lukematta. Tyyli jatkuu samanlaisena. Säännöllistä julkaisutoimintaa tämä Blogi ei harjoita, kirjoittelen kun aikaa ja inspistä on. Säännöllisyyttä vaativille suosittelen Hesarin tilaamista tai poliitikkojen "I love myself"-blogien lukemista.
Jaa niin, lisäsin tuon kommentointimahdollisuuden jos kenelle sellaiseen tarvetta on. Katselen kyllä kommentit läpi ennen kuin ne julkaistaan. Reilua? Elämä ei ole. Jos sinulla on helvetinmoinen kiire ja varastat tarpeeseesi polkupyörän, siitä puuttuu luultavasti satula tai venttiileistä on viety sydämet.
Jaa niin, lisäsin tuon kommentointimahdollisuuden jos kenelle sellaiseen tarvetta on. Katselen kyllä kommentit läpi ennen kuin ne julkaistaan. Reilua? Elämä ei ole. Jos sinulla on helvetinmoinen kiire ja varastat tarpeeseesi polkupyörän, siitä puuttuu luultavasti satula tai venttiileistä on viety sydämet.
keskiviikko 3. tammikuuta 2007
Mummo
Huoltomies kilisteli valtavaa avainnippuaan. "Ootas se oli tuo vihree tää A-rapun..." se mumisi ja plaraaminen keskeytyi aina kun käytävässä sammuivat valot. JP sytytti vittuuntuneena MagLitensa juuri kun olin ottamassa omaani vyöltä. Tämä keikka haisi. Pahimmassa tapauksessa se haisisi kropalle ja parhaassakin tapauksessa tyhjälle työlle. Joku akka oli soittanut iltakymmeneltä Häkeen että sen Karjala-seurassa tapaamansa ystävätär, jotain 80:n ja kuoleman väliltä, ei ole käynyt kokouksissa kuukauteen. Ja viime puhelukin oli mennyt kesken poikki. "Vitunko takia se kanttura on sitä koko päivän hautonut ja vasta kymppiuutisten aikaan saa aikaiseksi soittaa, ois soittanu päivällä" ajattelin itsekseni katsoessani huoltomiehen ähräämistä. Viimein lukko rapsahtaa auki. "Kiitti sulle, me hoidetaan tää tästä eteenpäin" JP toteaa huoltomiehelle ja painostaa olkiemme yli kurkkivan ukon hissiin. "Täs ei ny tarvi yleisöä".
Oven takaa vyöryy käytävään puolen metrin korkeudelta lehtiä, mainoksia, kirjeitä ja taas lisää lehtiä. Pimeä kämppä haisee kuin ketunpesä. "Kroppa" JP toteaa aivan kuin olisin menettänyt hajuaistini hissimatkalla viidenteen kerrokseen. Lähden tarpomaan lehtikasassa sisälle. Sohin MagLitella asuntoon ja kahlaan romuläjässä eteenpäin. Saappaat uppoaa lehtiin, keksipaketteihin, muistoesineisiin, homehtuneisiin ruokiin, rotanpaskaan. "Ei saatana, tätä romua on koko kämppä täynnä" huohotan JP:lle. WC:n ovi on auki, romun seasta näkyy juuri ja juuri avonainen pytty. Suuhun tulvahtaa sapen maku, nielen oksennusta, kämppä on kuuma, liivit ja haalarit hiostaa ja se...haju. "Onko se vitun kroppa kaiken tän alla?" JP kumpuroi eteisessä.
Viimein pääsen kolmion makuuhuoneen ovelle ja suuntaan lampun sisälle. Säpsähdän. Kirkkaassa valokeilassa silmiään räpyttelee jonkinlainen ihmishahmo. Vanha, lähes muumioitunut nainen kyyristelee ja tärisee romuun kaivetussa kolossa vilttiin kääriintyneenä kuin nälkiintynyt nurkkaan ahdistettu koira, lampun valo vaan kuultaa läpi vahamaisesta ihosta ja sen kädet on täynnä märkäpaiseita. "Ei jumalauta...". Kuulen kuinka JP kääntyy ympäri ja painaa Virven tangenttia, "Ambulanssi kaksviistoistasen keikalle....on mummo, mummo huonossa kunnossa". Häke pyytää lisätietoja ja JP selventää: "ei oo kiire mutta, mutta...". Käännyn JP:n puoleen ja totean väsyneenä: "Sano niille että tulevat itse katsomaan IT-ajan vanhustenhoitoa".
Oven takaa vyöryy käytävään puolen metrin korkeudelta lehtiä, mainoksia, kirjeitä ja taas lisää lehtiä. Pimeä kämppä haisee kuin ketunpesä. "Kroppa" JP toteaa aivan kuin olisin menettänyt hajuaistini hissimatkalla viidenteen kerrokseen. Lähden tarpomaan lehtikasassa sisälle. Sohin MagLitella asuntoon ja kahlaan romuläjässä eteenpäin. Saappaat uppoaa lehtiin, keksipaketteihin, muistoesineisiin, homehtuneisiin ruokiin, rotanpaskaan. "Ei saatana, tätä romua on koko kämppä täynnä" huohotan JP:lle. WC:n ovi on auki, romun seasta näkyy juuri ja juuri avonainen pytty. Suuhun tulvahtaa sapen maku, nielen oksennusta, kämppä on kuuma, liivit ja haalarit hiostaa ja se...haju. "Onko se vitun kroppa kaiken tän alla?" JP kumpuroi eteisessä.
Viimein pääsen kolmion makuuhuoneen ovelle ja suuntaan lampun sisälle. Säpsähdän. Kirkkaassa valokeilassa silmiään räpyttelee jonkinlainen ihmishahmo. Vanha, lähes muumioitunut nainen kyyristelee ja tärisee romuun kaivetussa kolossa vilttiin kääriintyneenä kuin nälkiintynyt nurkkaan ahdistettu koira, lampun valo vaan kuultaa läpi vahamaisesta ihosta ja sen kädet on täynnä märkäpaiseita. "Ei jumalauta...". Kuulen kuinka JP kääntyy ympäri ja painaa Virven tangenttia, "Ambulanssi kaksviistoistasen keikalle....on mummo, mummo huonossa kunnossa". Häke pyytää lisätietoja ja JP selventää: "ei oo kiire mutta, mutta...". Käännyn JP:n puoleen ja totean väsyneenä: "Sano niille että tulevat itse katsomaan IT-ajan vanhustenhoitoa".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
