Maan korvessa

Kahvikuppi oli jo viides sinä yönä. Nukkuminen ei tietenkään ollut onnistunut ennen yövuoroa ja nyt väsytti niin helvetisti, kuoleman tunti neljästä viiteen on yövuoron vittumaisin pala. Istuttiin Yli-Ketolan kanssa miehistöhuoneessa kahdestaan. Se katseli tylsistyneenä telkkaria missä vetyperoksidiblondi piti omaa kivaa kolmosen chatissa. "Paljonkohan tuollekin ämmälle maksetaan siitä että se kikattaa yökaudet tyhjässä studiossa" ajattelin. Loppujen lopuksi en kuitenkaan ollut varma kumman duuni on typerämpää, meidän vai sen. Sitäpaitsi sille luultavasti maksetaan parempaa liksaa. Haistakoon vitun. Virvekin pysyi itsepintaisesti vaiti. Yli-Ketola haukotteli ja ryysti kahvia omasta mukistaan. Sen kyljessä luki "isäntä".

Pidin Yli-Ketolan kanssa ajamisesta vaikka sillä oli enää vain vähän eläkkeeseen. Kun aloittelin harjoittelijana niin ajoin sen kanssa paljon vaikka ei se virallisesti mikään perehdyttäjä ollutkaan. Se oli helvetin skrode ja vanttera äijä, pituuttakin yli 190 senttiä. Entinen painija. Sen kanssa kun tallusteli kämppään niin harvoin tarvitsi vääntää, jätkät katsoi vaan kerran tuota harmaapäistä kyklooppia ja sitten edettiin yleensä keskustelulinjalla. Mutta aina joskus joku koetti onneaan ja sitä oli paha katsoa, kovaotteinen se oli ja raaka, oikea "old school"-poliisi. Eikä se hymyillyt koskaan. Vanhemman oikeudella se sai yleensä aina partioon maijan, sen kanssa ajaessa ei tarvinnut haistella kusisia ja paskasia juoppoja Mondeon takapenkillä. Yleensä se ei puhunut mitään itsestään eikä kysellyt muiltakaan niiden asioista. Niinpä en odottanut sen mitään puhuvan tauollakaan, olevan vaan.

Lähes säikähdin kun Yli-Ketola kääntyi minua päin: " Tiedätkö, aika on ajanut meikäläisestä ohi. Ne opit ja tyyli minkä minä oon tähän hommaan saanut, ne ei toimi enää." Kuuntelin tätä avautumista ihmetellen kun se jatkoi: "Minä kerron nyt poika sulle miten minut tähän hommaan opetettiin." Se sanoi aina "poika", ei kuitenkaan mitenkään vähättelevästi vaan enemmänkin toteavasti. Ja sitäpaitsi tottahan se iän puolesta olikin. Sitten se jatkoi: "Seitkytluvun alussa pääsin melko pian ajamaan maijaa ja mulla oli partiokaverina yks Tikkala. Se oli sodankäynyt mies, sellanen vanhan kansan poliisi. Kun tulin ensimmäiseen yövuoroon niin se sano että nyt meillä ei ole kuin yks homma: me kaivetaan esille Hammarströmin Kalle. Kalle oli paikallinen pitkän linjan ammattirosvo, semmonen peruskyrpä poliisia kohtaan. Tikkala oli narauttanut sen jostain ja se oli kopista päästyään ensimmäiseksi soittanut Tikkalan kotiin ja uhkaillut sen vaimoa ja lapsia. No sitte hypättiin maijaan. Se oli niitä sen aikaisia melkein mustia Transitteja, takana pitkät penkit jossa istuttiin turvat vastakkain. Ja niinhän siinä kävi että vajaan tunnin ajelun jälkeen Hammarström käveli meitä vastaan. Se oli just tullut ulos yhdestä räkälästä, Tikkala varmaan tiesi että se on sen vakimesta."

Yli-Ketola hämmenteli kahviaan ja jatkoi: "Tikkala repi sen takaosastoon, hyppäsi itse perässä ja käski minua ajamaan Heiniharjun soranottopaikalle kaupungin ulkopuolelle. Oltiin jo ajeltu jonkin matkaa kun Tikkala veti taskustaan seitenkuusvitosen pistoolin mistä oli numerot viilattu pois. Sillä oli se aina mukana." Tiesin, että myös Yli-Ketola kantoi numerotonta MAB-pistoolia aina mukanaan, satuin näkemään kerran kaapeilla kun se sujautti aseen haalarinsa taskuun. Sieltä siis tapa oli tarttunut. Tarina jatkui: "Katselin peilistä kun Tikkala alkoi lipastamaan pistoolia siinä Hammarströmin edessä ja katseli sitä kummallisesti hymyillen. Sellasta hullun hymyä. Minua rupes kylmäämään että tää ei pääty hyvin. Alettiin lähestyä soranottopaikkaa ja Tikkala löi lippaan kiinni, veti patruunan pesään ja katseli Hammarströmiä naamalla sama idiootin virne. Hammarström hikosi kuin sika mutta ei puhunut mitään. Sitten moottorin äänen yli kuulin juuri ja juuri kun Tikkala lauloi hiljaa maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hän't ihana enkeli kotihin vie, niin pitkä on matka ei kotia näy... Tultiin perille. Tikkala heitti Hammarströmin ulos autosta, potkaisi takaa polvitaipeista sen polvilleen ja työnsi pistoolin kiinni sen niskaan. Kului minuutti, sitten Tikkala äkkiä ampui Hammarströmin pään ohi maahan. Nenään otti selvä paskan haju, Hammarströmiltä oli suoli tyhjentynyt. Tikkala laittoi pistoolin taskuunsa ja sanoi Hammarströmille että pidä ruuna huoli ettet enää soittele." Yli-Ketola venytteli itseään tuolissaan ja ensimmäistä kertaa näin sen kasvoilla hymyntapaisen: "Eikä se kuulemma enää soitellut".